TAIKKARI

kuvataideterapian työhuone
Sisko Miettinen

David Maclagan: Fantasia, leikki ja kuva työnohjauksessa

Johdanto: Fantasian tiedostamaton määräytyminen

Fantasia, unelmointi ja esteettinen reaktio ovat kaikki mielikuvituksen vastakaikuja, joita on usein kohdeltu epäluulolla sekä filosofiassa että psykologiassa. Niillä on useita päällekkäisiä ominaisuuksia, jotka ovat vaikuttaneet tämän piintyneen epäluottamuksen syntyyn: niiden oletetusti epätodelliseen tai keksittyyn luonteeseen, niiden irrationaaliin olemukseen, ja siihen tosiasiaan että ne tuntuvat olevan subjektiivisia ilmiöitä, koska ne kertovat enemmän henkilöstä joka kokee ne kuin mistään muusta. Monet näistä fantasiaan liittyvistä epäluuloista käännettiin psyyken psykoanalyyttiseen mallin syyksi, ja fantasian alempana koettu asema vahvistettiin tiedostamattoman toiveen täyttymyksen monimutkaisen struktuurin avulla.

Kuitenkin fantasia, tarkoitan tässä sen tiedostetummissa muodoissa, ei ole pelkkää eskapismia eikä pikaista tyydytystä: se sisältää myös mahdollisesti arvokkaita keinoja löytää jotain (tai hahmottaa) kuva meistä itsestämme, toisista ihmisistä, ja maailmasta kokonaisuudessaan. Terapiatilanteissa huomiota ei aina tarvitse kääntää sen tiedostamattomiin osiin: se voi puhutella meitä omana itsenään, ja me voimme oppia käsittelemään sitä, ja sallia sille asteen leikkisyyttä. Terapia joka sallii mielikuvitusta/ fantasiaa tällä tavalla, sisältää sitä monessa mielessä. Tässä kohden mukaan voi lukea myös fantasiaa sisältävän työnohjauksen.

Ensinnäkin saattaa olla tarpeellista tehdä selväksi että tarkoitan ”fantasialla” (engl. fantasy) päin vastaista kuin psykoanalyyttinen ymmärrys on ”phantasiasta” (engl. phantasy). Jälkimmäinen viittaa syvällä istuvaan, tiedostamattomaan fantasiamaailmaan, siihen mitä Freud kuvailee seuraavasti:

”with the introduction of the reality principle one species of thought activity was split off: it was kept free from reality testing and remained subordinated to the pleasure-principle alone. This activity is phantasying, which begins in children’s play, and later, continued as day-dreaming, abandons dependence of real objects” (Freud S.E. 12 p 222).

Tällaisten fantasioiden suhde tietoisuuteen on niin vihamielinen että niitä ei voi nostaa pinnalle tai työstää itseään havainnoiden ­ vaikka tätähän Freud itse teki ­ muuten kuin analyyttisillä tekniikoilla.

Psykoanalyyttisestä näkökulmasta katsottuna toisenlaiset fantasiat ­ päiväunet, haaveet ja jopa niin sanottu ”vapaa assosiointi” nähdään typistettyinä tai saastuneina versioina tiedostamattomasta fantasiasta. Mitä hyödyllistä informaatiota niistä sitten voidaankin puristaa, sitä pidetään piilotetun merkityksen kriittisen etsimisen tuloksena, jonkinlaisena ristikuulusteluna jota on kutsuttu nimellä ”tulkinta epäluulon harjoituksena” (Ricoeur 1970 pp 32-6); toisin sanoen, sitä kieltäydytään kohtelemasta silminnähtävän yhtenäisyyden tai pinnallisen tuntumansa mukaan. Fantasia, ja mielikuvitus joka sijoittuu sen taakse, kutistetaan tässä kohtaa itsensä varjoksi siitä mikä asema sillä oli aikaisemmin saksalaisen romanttisen filosofian yhteydessä.

Psykoterapian työnohjaus, joka perustuu tälle oletukselle, vaatii samanlaista varovaisuutta: fantasiaa pidetään jonakin jota vaanitaan tai jonka läpi nähdään, sekä liittyen kyseiseen tapaukseen että työnohjattavaan itseensä. Silloin työnohjaus manaa omia fantasioitaan, ehkä liittyen oikeudellisiin tai laillisiin yhteyksiin: kadonneen vihjeen jäljittämiseen, aikaisemmin hyväksytyn todisteen uudelleen tutkimiseen, tai väärän vihjeen paljastamiseen.