TAIKKARI

kuvataideterapian työhuone
Sisko Miettinen

Muutosten kautta kotiin

-sairaalan runousoppi

Huhtikuu 1999. Ensimmäinen kerta kun kuljimme katselemassa Saran, tämän tekstin kuvittajan kanssa satavuotiaan mielisairaalan pihaa yhdessä, olematta enää potilas ja terapeutti. Halusimme kuvata Saran sairaalahoidon vaiheet alusta loppuun tämän vanhan psykiatrisen sairaalan suojissa. Hänen hoidostaan oli jo aikaa, ja silloin niin todelliset mielikuvat ovat nyt kahden -kolmen talven takaisia välähdyksenomaisia muistoja, alkaen sairaalaan tulosta ambulanssilla sairaalan vastaanotto-osastolle, päättyen harventuviin kontrollikäynteihin kotoa käsin.

Minä olin sinä syksynä sairaalassa uusi työntekijä, tulin kuvataideterapeutiksi kolmatta vuotta sitten.

Silloin oli harvinaisen aurinkoinen syksy. Teimme Saran kanssa terapiassa yhteisen työskentelytaipaleemme sitä syksyä seuraavan vuoden aikana, ja seuraavana syksynä olinkin jo paljon kokeneempi. Potilaani poistui omaan kotiinsa ja elämäänsä. Minä jäin psykiatrian klinikkaan työntekijäksi, ajatellen ehkä viipyväni kauankin tässä työssä.

Sairaalan kymmenisen taloa rakennettiin sata vuotta sitten. Ne muodostavat vaaleiden, pääasiassa 2- ja 3-kerroksisten suurten kivitalojen pihan pitkälle rannalle, joka on joskus ollut niemen päässä. 60-luvulla tehtiin sairaala-alueen vierestä moottoriteitä ja siltoja, niin että pitkä niemi hävisi olemasta sellaisenaan, ja vanha maalaismaisema jäi olemaan vain järven puolelle. Nykyisin monikaistaiset ja leveät moottoritiet singahtelevat neljään eri suuntaan aivan sairaalan lähellä, ja ylilääkärin entinen linnamainen asunto valkoisine pilareineen katselee nyt suoraan lentokentälle vievälle sillalle. Vuoden- parin kuluttua halkoo siinä entistä leveämpikaistaisempi tie kohti pääkaupunkia. Lentoasemalta pääsee nykyisin suoraan lepäilemään lämpimiin maihin, ja tätä mahdollisuutta käyttävät sairaalankin loppuun palaneet työntekijät talvilomillaan. Hevostallit ovat tyhjänä, ylilääkärin linnaan vievä kuusikuja on kasvanut villisti miltei umpeen, ja peltoja viljelee joku ulkopuolinen.

Kun tulija kääntyy sairaalaan tulevalle tielle, vanha valkea koivukuja johdattaa hallintorakennuksen eteen, missä on kullanvärinen kupoli kuin kirkossa. Rakennuksen sisälle piiloutuukin todella oikea kirkko, joka on yksi niitä harvoja kokonaisia kirkkoja, mitä suomalaisista sairaaloista löytyy. Kirkon aarteena on New Yorkissa talvensa viettävän paikallisen taiteilijan suuri symbolinen maalaus.

Jokunen sairaalatalo on nykyisen laitospoliittisen suuntauksen mukaisesti jo jäänyt tyhjilleen. Potilaita on enää alle 300 kerrallaan, kun joskus heitä oli lähelle tuhat. Henkilökunta on myös vähentynyt ja hajaantunut eri paikkoihin. Sairaalassa oli vielä viime syksynä kuntoutusosastoja ja kuntoutuskoteja puolimatkan toipilaille. Nyt ne on siirretty toiseen kuntaan, kauaksi akuuttiosastoista. Oikeuspsykiatrian kaksi osastoa on tallella kriminaalipotilaita varten. Lasten ja nuorten psykiatrian osastot pysyvät omissa erillisissä tiloissaan tässä samassa pihapiirissä. Lastenosastoja rakennetaan parhaillaan kantasairaalan yhteyteen, ne ovat täällä vain väliaikaisesti, jokusen vuoden.

Etsimme siis tämän tarinan aloituspaikkaa, sitä kohtaa jo kolmatta vuotta sitten, kun Saran elämän sairaalavaihe sai alkunsa.

- Muistatko tänne tulosi, kysyn: - miltä se tuntui?

Kaarramme työtiloistani, alueen toiseksi kuluneimman näköisen keltaisen talon viereen vastaanotto-osaston ovea kohti. Siinä on asfaltoitua tilaa reilusti ambulanssien tulla ja mennä. Talo on valkoinen, kaksikerroksinen, ja sen oma erillinen sisäpiha on erotettu matalalla puuaidalla. Ylemmän kerroksen ikkunat on päällystetty pleksilasilla, etteivät potilaat hyppäisi niistä alas. Kellarikerroksen ikkunoiden edessä on kalterit.

Ja Sara alkaa muistella, tänä keväisenä huhtikuun päivänä kun työntelemme lastenrattaita talon toiselle puolelle, ja linnut ovat aloittaneet tämän vuoden laulutyönsä talojen välissä olevissa vanhoissa suurissa puissa.