TAIKKARI

kuvataideterapian työhuone
Sisko Miettinen

Muutosten kautta kotiin

-sairaalan runousoppi

"Kuvaillaanpa taloa, jonka yläosa rakennettiin 19-vuosisadalla. Sen perustusten huolellinen tutkimus osoittaa, että alempi kerros rakennettiin 1500-luvulla, ja että se oli uudelleenrakennettu asumuksesta 1000 luvulla. Kellarissa huomaamme roomanaikaiset seinämät, ja kellarin alta löytyy luola, jonka lattialla on kivestä tehtyjä aseita ja jälkiä jääkaudenaikaisesta eläimistä sen lattian kerrostumissa. Tässä on jonkinlainen yritys kuvata ihmisen henkistä rakennetta."      

(vapaa käännös, C.G.Jung, 1928)

Ihminen talona on Jungin mukaan varsin pitkällisen kehityksen tuote. Meistä tuulipukuisista kevätsuomalaisistako tulee myös raaputettaessa esiin tällaista? Arkitajunnalla sitä en aina jaksa käsittää enkä muistaa, potilastyössä se muistuttaa itsestään jatkuvasti: siinä vastapäätä istuva ihminen on useimmiten täynnä yllätyksiä ja kerrostumia. Yksinkertaistuksia ei voi terapiatyössä tehdä, jos vain on aikaa nähdä kokonaisuus.

Ajatus talosta ihmisen psyykenä on kuitenkin sekä klassinen, että elävä ja viehättävä. Tämä vertailukulma löytyi edellä mainitun psykoanalyytikon omasta unesta, ja on levinnyt käännöksinä eri kulttuureihin ja kieliryhmiin tämän vuosisadan aikana.

- Minäkin olen talo, sanon itselleni väsymyksen hetkinä. Kun jossain on liikaa kuhinaa, voin panna oven kiinni ja siirtyä alakertaan rauhoittumaan, parhaassa tapauksessa saunaosastolle rentoutumaan: silloinhan ei pitäisi olla pahempaa hätää?

Miltä tuntuisi kääntää ongelma toisin päin, ajatella taloa ihmisenä, mietin tätä tarinaa kootessani paperille. Toisaalta haluan kertoa potilaani kertomuksen, mutta toisaalta myös kuvata sairaalaa ja sen erilaisia kasvoja.

Näen päivittäin pääasiassa potilaita. He ovat enimmäkseen yksin, kun astuvat sisään terapiahuoneen rauhaan. Tulijoiden kasvoilla paistaa milloin murhe, milloin, sekavuus, järkytys, shokki, joskus ilo ja myös rauha. Koetan aina näyttää talon sisätilan heille rauhallisena, muuttumattomana ja vakaana heijastelupintana, niin että se tarjoaa pohjan tulijalle itselleen. Minun mielestäni ei ole ollenkaan sama, kuinka tila on ottamassa tulijan vastaan. Tilalla on oma viestinsä ja henkensä: sairas ihminen on herkässä tilassa vaistoamaan ja tuntemaan ympäristön olemuksen.

Jospa tällainen sairaalaorganisaatio, nämä suuret kivitalot tuulisella rannalla ovatkin ikään kuin yksi ihminen? Millainen se ihminen oikein on? Miten se kohtelee itseään ja muita ihmisiä, miten se on suhteessa muihin?

Vastaanotto-osaston suu on ensimmäinen, johon tässä ihmisessä potilas tulijana törmää. Sillä on muitakin suita, on suu työntekijöille, on suu vierailijoille, ja omat lokerot siivoojille ja toiset professoreille.

Kävellessämme Saran kanssa yhdessä vastaanotto-osastoa kohti kehittelen tätä ajatusta edelleen, ja se kaikessa yksinkertaisuudessaan tuottaa minulle suurta huvia. Tämän ajatusleikin avulla suuret rakennukset kutistuvat mielen sisällä käsitettävämpään, inhimilliseen kokoon. Yhden ihmisen kokoisen organisaation minä ymmärrän paremmin, kun se on verrannollinen itseeni.

Sairaala-nimisen henkilön, jos sellaisen kohtaisin, kasvot ovat ulkopuoliselle varsin ilmeettömät, ehkä väritykseltään valkoiset. On ulkotyöryhmä, joka meikkaa sen melko väsähtäneitä ja vanhoja kasvoja puutarhurin johdolla. Sairaalan suolistoa pyyhkivät sinipukuiset laitosapulaiset - ne, joiden kanssa potilaat sanovat helpoimmin puhuvansa. Sen suuhun ammennetaan jatkuvasti uutta lastia, potilaita.

Sen sisällä, useimmiten ulkomaailmalta suljettujen yksiköiden takana tehdään terapiatyötä, kuin ruuansulatusta, ja toipilaat lähetetään takaisin maailmalle. Potilaita ja henkilökuntaa kierrätetään, siirrellään osastolta toiselle, ja niille keksitään uusiokäyttöä.

Sen osastoja suljetaan, numeroita muutetaan ja rahaa vaihdetaan. Se on myös kuunneltava itseään mahtavampia, ja muututtava sellaisten toiveiden mukaiseksi. Sairaala tällaisenaan on kuin vanhanajan naispalvelija isäntänsä käsissä. Isännän hyväntahtoisuudesta riippuu, saako se illalla palkkioksi leipäpalan vai ryömiikö nälissään maate.

Se on nyt muutostilassa, laihempi kuin koskaan. Sairaala ihmisenä on kuin jatkuvalla laihdutuskuurilla, kun kunnat vähentävät maksuosuuksiaan. Ripuli on ympäristön aiheuttamaa, vaikka sairaala koettaa asiaa jouduttaa itsekin: toipilaat eivät ehdi enää toipua, kuntoutujat eivät kuntoutua, kun on jo mentävä. Sairaalalasku tulee perässä ajoissa.

Onko psykiatrisella sairaalalla murrosikä, depressio vai sydänsuruja, onko sillä ystäviä? Henkilökunta ainakin taitaa pelätä pahinta, siis psykoosia. Se hallitsemattomuus, mikä tuntuu lopetuspäätöksissä osaston ja toisenkin kohdalla, on pahan merkki.

Ja siihenkin tottuu. Näyttäisi jopa siltä, että moni psykiatrisessa sairaalatyössä olevista elää työpaikkansa sisällä sopeutuen mahdollisuuksien mukaan sen aliravittuun, kiireiseen ja stressattuun kehoon ajatellen, että näin kuuluu ollakin.

Suuressa skaalassa katsoen koko julkista sairaalalaitosta treenataan, se juoksee maratoniaan talousmiesten sekuntikellon mukaan, ja heidän tehtäväkseen jää pulssin seuraaminen. Kaatuuko se, riittääkö neste? Pystyvätkö välttämättömät elintoiminnat silti jatkumaan? Sekuntikellon katsojan tilastollinen ote on kliinisen kaukainen.

Vai voisiko sairaalasta sittenkin vielä tehdä runollisen teoksen: runon rakkaudesta ihmiseen ja välittämisen tunteesta, jonka vuoksi vielä jaksamme tehdä töitä sen kuluneissa suonistoissa?

Rakkaus toiseen ihmiseen tai omaan maahan on perustavanlaatuinen tunne. Monet potilaamme eivät ole kestäneet sen itselleen tuomaa mustelmaista ja kivusta sykkivää kehoa, kidutuksen, hylätyksi tai vihatuksi tulemisen, liian omistavan rakkauden, tai jopa kuoleman kauhuja. Elämisen runollinen kauneus on heidän kohdallaan kääntynyt kuolemanhaluksi. Nykyisinkin sairaalaan tuodaan paitsi henkisesti kärsineitä, myös konkreettisesti ja oikeasti kidutettuja. Hoitoon tullaan melkein suoraan Teheranista tai Kosovosta. Kaikkea löytyy. Kaikkea hoidetaan.

Olisiko siis sairaalan elämä tällä vanhalla teollisuuspaikkakunnalla enemmänkin arkisen proosan arvoista?

Minusta tuntuu, tällaisesta koneiston osana olevasta siltä, kuin psykiatrinen sairaala olisi ymmärtämättömien vanhempien hiukan kiusallinen ja vaativa lapsi. Ehkä siinä lapsessa on jotain vikaa, kun sitä pitää muutella koko ajan, ei se koskaan ole valmis eikä hyvä? Eikä muillakaan lapsilla ole helppoa, olen lukenut ja kuullut . Taitaa olla ongelmaperhe koko sairaalalaitos, voisi perheterapeutti tähän sanoa (Ja onko ongelmatonta perhettä ollenkaan?).

Vanhuksena voisi sairaalan nähdä myös - ja se taitaisi silloin olla kuoleman kielissä. Satavuotiaan voisi sanoa joka tapauksessa horisevan. Mitäs sille enää kannattaa syytinkiä maksaa - arkkuun vaan ja hetimmiten, sanovat kunnanisät. Kiusallista vaan, että se kuoleminen vie niin kauhean pitkän ajan - ja joka kulmalta kurkistaa jälkeläisiä, joita olisi elätettävä. Huolestuneet omaiset eivät vaikene, vaan kirjoittelevat lehtiin, väittävät kärsivänsä.