TAIKKARI

kuvataideterapian työhuone
Sisko Miettinen

Muutosten kautta kotiin

-sairaalan runousoppi

Otit minut käteesi, puristit
nyrkkiin. Muserruin. Hajosin.
Jauhoit minut hienoksi.
Valuin sormiesi välistä maahan.
Tallasit.
Nousin pölynä ilmaan.
Puhalsit.
Hajosin tuuleen.
Katosin.

                                    Sara, syksyllä 1996

 

- Muistatko tänne tulosi, kysyn: - miltä se tuntui?

Ensimmäiset päivät akuuttiosastolla. Sara oli leikellyt kotona hiuksiaan, puhunut sekavasti Raamatun kertomuksia, ja heitellyt kukkia ikkunasta ulos. Hän muistaa olleensa sekava ja nyt osaa sujuvin sanoin sanoa sen, mitä silloin oli, psykoottinen:

- Luulin että koko sairaala, osasto ja henkilökuntakin olivat lavasteita, eivät todellisia. Kaikki oli unenomaista, ja kuitenkin totta. Jopa entinen hoitajatuttavani, joka sattui olemaan työvuorossa, vaikutti tekaistulta.

- Menin yksin pimeään vessaan, ja hoitaja tuli pyytämään minua pihalle paistamaan makkaraa. Pimeä WC oli ainoita todella rauhoittavia paikkoja.

- Yritin pihalle mennessäni avata sairaalan ikkunaa omalla kotiavaimellani, kun ajattelin että sillä pääsen ehkä pois, omaan kotiini. Olin hämmästynyt ja yllättynyt siitä, ettei ikkuna auennut. En voinut ymmärtää muita ratkaisuja tähän teoriaani lavastetusta sairaalasta, enkä voinut puhua asiasta muille.

- Siispä kokeiltuani kotiavainta sairaalan ikkunan lukkoon, vetäydyin pettyneenä yksinäisyyteen. Ulkona paistoi aurinko, oli kaunis toukokuinen päivä. En saattanut käsittää tätä mysteeriä. Kotonakin oli jo pitkään tuntunut lavastetulta, se oli vain nukkekoti minun siellä pitämistäni varten. Olin jättänyt opintoni, enkä saanut töitä. Vanhemmat luonnollisesti, oltuani jo vuosia kotoa poissa, vierastivat ja ihmettelivät lapsuuden kotiin paluuta. He kehottelivat etsiytymään jonnekin. Siitä loukkaannuin entistä enemmän.

Sara on tumma, kaunis, hoikka, alle kolmekymppinen nainen. Voin kuvitella hänen pitäneen ajatuksensa etupäässä salaisuuksina, niin omituiselta koko maailma psykoosissa ja paranoidisten ajatusten vallassa tuntui. Hän kertoi istuneensa vastaanotto-osaston yläkerran olohuoneeseen kutomaan sukkaa. Mysteeri koko olemassaolosta painoi kuitenkin omituisesti, ja yöunetkin olivat alkuun sekaisin, nukutti päivällä ja valvotti yöllä.

Saraa ihmetytti kun muut ihmiset eivät nähneet sitä, mitä hän näki: kerrankin ystävien kanssa kaupungilla kulkiessa pienet kerjäläislapset kulkivat ohi, kerjuupussit kepin nenässä, ja viittilöivät mukaansa. Suomessa, ja tänä päivänä? Kukaan ei tuntunut huomaavan, Sara katseli niiden perään ja ihmetteli.

Nyt kävelemme osastolle sisään, on vappuaaton iltapäivä. Sara asettuu osaston ikkunan viereen ja hahmottelee paperille tuttua avaimenreikää. Vastaanotto-osaston naishoitaja käväisee ulko-oven pielessä tupakalla. Hän kertoo kyseleville, levottomille potilailleen odottavansa iltaa, talviturkin kastamista ja pieniä, tuttavien keskeisiä juhlia. Kaksi aikuiseksi kasvanutta poikaa on jo maailmalla. Tavallisen ihmisen tavallisia vappuaaton toimia, kuinka rauhoittavaa kuulla sellaista tässä paikassa, jossa normaali mielentila on enemmänkin harvinaisuus.

Tuuli pöllyttää viime syksyn lehtiä, ja ulkona rattaissa istuva pieni poika ottaa äitiin yhteyttä katseella, hymyllä, äänillä. Verhokaan ei liikahda talon sisällä, vaikka se on tälläkin hetkellä ääriään myöten täysi potilaita, niitä jotka eivät vielä ymmärrä, ettei ikkunaa voi avata ja päästä sieltä kotiin.