TAIKKARI

kuvataideterapian työhuone
Sisko Miettinen

Muutosten kautta kotiin

-sairaalan runousoppi

Yritykset osoittavat dynaamisuuttaan muuntautumalla jatkuvasti joksikin muuksi, sillä muutoskyvyn osoittaminen kohottaa kursseja. Muutoksesta on tullut arvo sinänsä: se ei tapahdu hallitusti jostakin johonkin.

(Relander 98)

Jos ei psykoottinen potilas saa kotiavaimellaan sairaalan toisen kerroksen ikkunaa auki, ja hämmästelee tätä oman mielensä sekaannuksessa, on vastaus ongelmaan se, että avain on väärä. Osaston laitosapulaisilla on tietenkin se avain, jolla ikkuna avataan, jos se ylipäätään on tarpeen. Osastoapulainen osaa myös viisaasti laittaa potilaskeittiön tiskipöydälle suuria kestäviä teräskannuja, joita laitoksista löytyy kasapäin. Kun kriisissään painiskeleva, hajamielinen potilas laittaa vettä kiehumaan, hän unohtaa kannun kuitenkin, ja vesi kiehuu kuiviin. Suuri teräsastia kestää myös tyhjiin kiehumisen. Se ei vääntyile eikä kuperru pilalle. Jossain vaiheessa joku toinen potilas tai henkilökunnan jäsen huomaa ottaa sen pois kiehumasta. Homma on tässä kohtaa järkevää ja loogista puolin ja toisin. Sairaalaa suojellaan palamiselta, potilasta pahimmilta oireiltaan.

Sara käsitti asian vähitellen, vasta viikkojen ja kuukausien kuluessa. Nyt hän nauraa itselleen, ja hämmästelee omaa sokeuttaan silloin. Todellisuus ympärillä on asettunut uomiinsa, mutta vasta vähitellen. Piti suostua terapiaan, keskusteluihin, ja lääkeresepteihin. Kaiken keskellä hänelle tapahtui ehkä enemmän kuin koskaan: hän meni naimisiin, sai lapsen, ja asettui omaan uuteen kotiin. Tämä kehitys tapahtui yhden rajun vuoden sisällä.

Pari vuotta kului, ja sairaala on jo aivan toinen. Vastaanotto-osasto on kuitenkin pysynyt samassa paikassa. Sieltä siirtyi Sara kolmen kuukauden kuluttua kuntoutusosastolle, jota ei enää ole olemassakaan. Kymppikakkosesta, kuten sairaalassa sanottiin, tuli yhdistetty kymppi, ja sitten kuntoutettavat siirtyivät kaikki toiseen sairaalaan. Nuoriso-osastoa rakennetaan kymppikakkosen entisiin tiloihin, ja remonttityöt ovat kesken: rahat loppuivat. Nuoriso-osasto odottaa vanhoissa, väliaikaisissa, remontteeraamattomissa tiloissa muuttoa, joka viivästyy.

Muutoksien takaa etsivät monet muutkin kanssani jotain selityksiä, jotka kertoisivat, mihin tämä kaikki liittyy. Koetan itse kuvitella, että nämä lähietäisyydellä tapahtuvat pienet muutokset ovat aaltoja, joiden takana täytyy olla tuulia; ehkä isompiakin aaltoja, ja ristiaallokkoa.

Taloustutkijat ovat näiden tuulien eräitä mittaajia, rahavirtojen meteorologeja. 90-luvun uusliberalistisiksi kutsuttuihin taloustieteilijöihin kuuluvat mm. James Champy ja Bennet Harrison, jotka väittävät kaikkien muutoksien takana olevan pääoman, siis yhteiskunnan omistavan osan, kasvava kärsimättömyys.

"Yritykset osoittavat dynaamisuuttaan muuntautumalla jatkuvasti joksikin muuksi, sillä muutoskyvyn osoittaminen kohottaa kursseja. Muutoksesta on tullut arvo sinänsä: se ei tapahdu hallitusti jostakin johonkin." (Relander 98)

Kasvava kärsimättömyys? Muutos on arvo sinänsä? Kaikki tämä on vastakkaista sille, mitä minä ymmärrän terapiasta ja ihmisen sisäisestä palapelistä. Minä hoidan ja korjaan kaltaisteni tavoin kärsivällisesti, psykoterapian pysyviin lainalaisuuksiin uskoen, syrjäytymisvaarassa olevia, jo syrjähtäneitä, tai niitä, jotka yrittivät kaikkea mutta liian kiireesti. Muutoskyvyn osoittaminen ei kasvattanutkaan heidän elämänsä kurssia, vaan muutos epäonnistui: vanhemmista vierottuminen, avioero, lapsen saaminen, perheen tai työuran yritys kaatui yksilön maailmassa masennukseen, maniaan, tai psykoosiin. Tuli myös fyysisiä oireita, aivokudoksen muutoksia, ehkä johonkin epäsopivaan aivolohkoon jopa pysyviä ja korjaamattomia vaurioita, joita ihminen ei enää kestänytkään.

Kun taloustieteilijät toteavat maailman kärsimättömyyden ja muita yhtä surullisia tosiasioita, eivät he tieteen tekijöinä yritä sen enempää. Kasvavan kärsimättömyyden näkeminen talouden kiemuroista on taitoa sekin. Joku näistä uusista taloustutkijoista tekee tästä lisäpäätelmiä, jopa näkee tässä ajassa samoja trendejä kuin ajassa ennen maailmansotaa. Sekin tuntuu harvinaisen lohduttomalta, tuhon tieltä. Kuitenkin asioiden ja tapahtumien pelkkä toteaminen on korjaavaa, tiedän psykoterapian oppi-isien kirjoittamista kirjoista. Pitäisi vaan osata todeta, jättää viisastelematta, olla vain ja ainoastaan se peili.

Saran, psykiatrisen potilaan kiertokulkuun sairaalan lonkeroissa liittyy siis uusliberalistinen taloustiede yhtä olennaisesti kuin psykoosilääkkeet. Hänen kiertokulkunsa ei ollut kuitenkaan niin tavanomaista, kuin se monen potilaan kohdalla on. Saran oma aalto kulki ristiin, hän kieltäytyi samasta suunnasta kuin monet muut. Saran erinomainen itsepäisyys, taiteellinen lahjakkuus, ja kyky käyttää hyväkseen kaikkia sairaalasta löytämiään eväitä antoivat hänelle kestokykyä käydä läpi sairastamisen mylly, edes jollain tavoin omanarvontuntonsa ja osan ylpeyttään säilyttäen. Hän halusi kotiin, ja löysi yhteisen maailman toisen vastaavassa elämäntilanteessa olevan kanssa. Sairaalan biljardihuoneessa elettiin romanttisia aikoja, kun kaksi ensikertalaista näki toisissaan ulospääsyn yksinäisyyteensä.

Tämäkin tie on mahdollisuus, josta erityisesti psykiatrisessa sairaalassa potilaana olevia varoitetaan: ettei pidä hankkia vielä lisää ongelmaisia samaan perheeseen. Ja kuitenkin tilanne rakentaa helposti vastaavia tapauksia: eikö ole luonnollista se, että ihminen etsii turvaa toisesta ihmisestä? Saralla oli hoitoon oma vastareaktio, joka tuntui silloin hänestä parhaalta mahdolliselta.

- Jälkeen päin harmitti, Sara sanoo miettiväisesti nyt: -uskoin parantavani toisen. Sehän ei ole mahdollista. Olin niin kärsimätön.

Kärsimättömyyden trendi hallitsee välillä myös tässä yksittäisessä elämäntarinassa. Siitä johtuen, tai yhtä hyvin sen ansiosta lapsi sai alkunsa kaiken keskellä. Mutta eivätkö rakkauden hedelmät ole makeimpia intohimoisen ja yhtäkkisen toiminnan tuloksena? Saran elämässä tämä hetki oli varmasti käänteentekevä, niin kuin jokaiselle naiselle lapsen alkaminen on.

- Kolme kuukautta kuntoutusosaston potilaana olivat muuten tuskallisia aikoja, hän kertoo myöhemmin. Sinne hän suostui vain siksi, että saisi oman, kipeästi tarvitsemansa asunnon. Osastolla pidettiinkin kauan, lääkkeitä kokeiltiin ja vaihdeltiin. Tuli riitaa lääkärin kanssa, masennus iski psykoosin jälkeen voimakkaana ja käsittämättömänä.

Kuntoutusosaston työntekijät eivät vielä silloin tienneet, että osasto loppuisi pian kokonaan, ja työtiimi hajoaisi eri puolille sairaalaa. Jossain kaukana hallinto-osastoilla oli organisaation karsinta-ajatus jo kuitenkin itämässä, niin kuin hedelmöittynyt munasolu Saran kohdussa.

Saran tilannetta mietittiin hoitotiimissä kovin ymmällään. Hän meni ja osti dramaattisen, mustan hääpuvun. Eihän hääpuvun ostamista voi kieltää ihmiseltä kukaan. Sara kokeili leninkiä hoitajan kanssa osastolla. Se oli hämmästyttävän kaunis tumman, hoikan kantajansa päällä.