TAIKKARI

kuvataideterapian työhuone
Sisko Miettinen

Muutosten kautta kotiin

-sairaalan runousoppi

"Siviilisaatiossamme on sama valaistus kaikkialla. Kellareihinkin laitetaan lamput, emmekä mene enää alas kellariin kynttilää kantaen. Mutta ihmisen tiedostamatonta ei voi sivilisoida. Se ottaa kynttilän kun se menee kellariin."

(Bachelard, 69)

Sara muistaa vieläkin, kaksi vuotta jälkeen päin, sen epäluulon ja hämmennyksen sisällään, kun kaikki elementit elämässä pettivät: opiskelu, ystävät ja oma asunto jäivät, ja vetäytyminen vanhempien luokse takaisin alkoi. Sairaalaan tuotu Sara vetäytyi pimeään vessaan, että saisi olla rauhassa luulemiltaan vakoojilta.

Kävelemme nyt sen vaalean korkean käytävän ohi, missä on vastaanotto-osaston potilaille tarkoitetut vessat ja sauna. Arkipäivän kosketus tulee vastaamme: kumisaappaat pesuhuoneen nurkassa, pyyhkeitä. Käymme katsomassa kahden hengen huoneen, jossa Sara viipyi monen viikon ajan. Kaksi koivupuista sänkyä, unensiniset päiväpeitot ja oma vessa. Täällä on siistiä, kaunista ja rauhallista tällä hetkellä.

Istumme suurten kiviportaiden juurelle, ja Sara alkaa hahmotella porraskäytävän korkeita muureja.

- Niistä ei ainakaan pääse kukaan hyppäämään alas, ajattelen.

Muurit ovat kuin kreikkalaisista rakennuksista kaukana etelässä: yläkaari on kuin kirkosta, sitä kautta yläkertaan tulvii valoa.

Hiljaisuus välillämme on syvä ja hyvä. Terapiaistunnoilla totuimme jo siihen, että huoneessa on hiljaista Saran työstäessä kuvaa. Nytkin koetan istua hiljaa ja mahdollistaa työrauhaa vastaanotto-osaston levottomassa hälyssä. Joudun selittämään ohikulkijoille, potilaille ja henkilökunnalle, mitä tässä teemme. Sara ottaa mukavan asennon lattialla jalat ristissä saadakseen haluamansa näkökulman piirrosta varten, ja näyttää kokonaan keskittyvän työhönsä.

- Miksi te piirrätte tässä, kyselee naispotilas.
- Teemme oppikirjaa. Kirjoitan artikkelia siitä, miten myös sairaalaympäristön muutos voi vaikuttaa hoitoon ja potilaisiin, selitän.
- Jos on paha olla, ei sillä ole mitään merkitystä, on potilaan varma mielipide.

Hänellä on levoton olo: hoitajat eivät jaksa keskustella alinomaa, ja hätä olisi suuri koko ajan.

- Etkö sinä voisi keskustella, potilas kysyy luottavaisesti minulta, vieraalta ihmiseltä.

Minä vetäydyn vastuusta, en ota kantaa:

- en ole osaston hoitohenkilökuntaa, selitän hänelle. Täällä olisi helppo lipsahtaa roolista, kun kyselijätkin ovat reilusti ojan puolella. Tuntuu silti tylyltä torjua. Nainen lähtee tuhahtaen tiehensä ja ottaa kuulijakseen toisen potilaan, joka sekin katsoo parhaaksi häipyä omaan huoneeseensa.

Niinpä, onko ympäristöllä todella merkitystä alkuvaiheessa ainakaan, silloin kun potilaan oma pahoinvointi on korkeimmassa piikissään? Muistan itse edelliskesää, kun jouduin selkäkipujen vuoksi keskussairaalan vastaanotto-osastolle.

Koska en voinut kulkea suorassa, sisääntuloni oli varmasti naurettava yritys. Vastaanottoapulaisen kysymykset nimestä ja osoitteesta tuntuivat pelkältä turhalta viivytystaistelulta, järjettömyyden huipulta. En ole varma, minkä osoitteen sanoin, kenen puhelinnumeron. Kyyneleet valuivat estotta noroina poskille. Paareilla kiemurrellessani kuuntelin kuitenkin hyvin tarkasti jokaisen ohi kulkevan hoitajan askelet: pysähtyisivätkö ne, olisiko minun vuoroni tulla palveltavaksi? Kaikki jäljellä oleva ajatustoiminta keskittyi vain tähän yhteen asiaan elämässä: kenen askeleet olisivat minua varten, kuka kehottaisi viimein kääntymään kyljelleen, että saisi kipupiikin oikeaan paikkaan? Niinpä jokaiset askeleet, jotka eivät pysähtyneet, olivat jollain tasolla minulle henkilökohtainen loukkaus.

Nyt, jälkeen päin, koetan muistaa tämän tunteen. Kokemus raotti oven sellaiseen huoneeseen, jossa en ole terveenä ihmisenä juuri käynytkään: jokaisen sairaana olevan ihmisen maailma on tavallista henkilökohtaisempi, sairauden antamien vivahteiden kyllästämä. Piikkiä odottaessa jokaisen ohikulkijan askeleet olivat mahdollisesti vapahtajan, kipupiikin kantajan. Askeleet saivat mielessäni sävyjä ja värejä. Nuoren sairaala-apulaisen hymy aamulla teekuppia antaessa oli minulle lupaus uudesta, paremmasta päivästä. Kipu oli helpottanut, ja sain linkuttaa kotiin. Hoitoketju ei ollut pettänyt, vaikka oma selkä oli.

Sarakin eli omaa todellisuuttaan pitkään psykiatrisen sairaalan vastaanotto-osaston paksujen seinien suojissa, sovittaen kotiavainta salaa ikkunan lukkoon. Oma sisäinen todellisuus seurasi mukana pimeään vessaan, sielläkin oli mahdollisesti hanassa kamera, nauraa Sara nyt myöhemmin, ja lisää:

- kuvittelin niin, vaikka tiesin toisaalta, että asia ei näin ehkä ollut.

Ruokakello soi vastaanotto-osastolla, jälkiruuaksi annetaan lääkettä. Perjantai-iltapäivällä on työvuorossa yksi laitosapulainen ja pari hoitajaa, jotka tekevät enimmäkseen päivystysluontoista työtä kansliassa. Sairaala huolehtii potilaistaan kuitenkin, seinät pitävät silloin kuin ei ihmisillä ole aikaa. Portaista ei voi hypätä, tupakkahuone on kaakeloitu, tärkeät ovet ovat varmasti lukossa. Hoidon tuloksekkuus on todellista siinä silmiemme edessä: se pitää sisällään olevat ihmiset hengissä myös arkkitehtuurin keinoin.

- Etkö pelännyt enemmän näitä kaikkia sairaita ihmisiä kuin näitä seiniä, ehdotan Saralle varovasti.

Ohitsemme on mennyt monta arvaamattomasti käyttäytyvää, potilaat täällä ovat kärsimättömiä, kyselevät, sanovat olevansa eksyksissä. Jotkut sulkeutuvat taas sisällensä kuin ketään muita ei paikalla olisi. Se tuntuu myös oudolta. Sellainen on ehkä kaikkein pelottavinta, kokemus siitä että toinen ei näe minua, ei tajua edes törmätessään. Silloin tämä toinen kulkee omassa pimeässä kellarissaan. Muistelen Albertinkadun kolmoissurmaajan lehtihaastatteluja:

- ei saa osoitella ihmisiä aseella, sanoi tämä eloon jääneen todistajan mukaan tyynesti, kun oli juuri ensin ampunut kolme ihmistä ympäriltään. Todistaja kertoi tuomarille muistavansa naisen tyhjän katseen lopun ikäänsä.

Sara pudistaa päätään, hän on eri mieltä: koko järjestelmä, sen takana tuntunut vakoiluorganisaatio oli pelottavaa, nämä ihmiset eivät. Omat pelot olivat varmoja kohteestaan.

"Siviilisaatiossamme on sama valaistus kaikkialla. Kellareihinkin laitetaan valaistus, emmekä mene enää alas kellariin kynttilää kantaen. Mutta tiedostamatonta ei voi sivilisoida. Se ottaa kynttilän kun se menee kellariin."(Bachelard 1969) Ranskalainen filosofi sanoi jo ajat sitten sen, mitä minä, 40 vuotta myöhemmin vielä epäilen ja koetan tässä hahmottaa.

Sarallekin asia on selvempi kuin minulle. Kokemus omien pelkojen toteutumisesta on psykoosin läpi käyneelle aivan eri asia, kuin sellaiselle joka ei ole sitä itse kokenut. Terapeuttina olen usein vastassa potilaan kuvien tuoman alitajuisen kanssa, ja näin potilaan tuottama aineisto on ja pysyy kuvassa, kuvan kehyksen sisäpuolella konkreettisella tavalla. Terapiakuvissa saattaa alitajuinen varjohahmo tassutella kellariinsa kynttilän kanssa hirveästi peläten, tai jopa puolustustaisteluun valmistautuen.

Piirtäjä voi itsekin olla tällaisesta hämmästynyt. Minun tehtäväni on silloin olla turva, pysyvä pohja. Puhumme kuvasta, katsomme sitä yhdessä. Rauhoittelen piirtäjää, jos hän on peloissaan. Hän lähtee ajallaan osastolle syömään, tai seuraavaan tapaamiseen. Alitajunta pysyy kuvassa, kuva pysyy kaapissa, ja myös jää sinne jos potilas sen haluaa jättää.

Aika on kulunut miltei umpeen, ja Sara oikoo puutuneita jalkojaan. Oikaisemme, nostelemme paperit ja hiilet lattialta, lähdemme lukitun oven toiselle puolelle kevätaurinkoon.

- Kiitos, sanoo Sara lähtiessään pyörällä kotiin:
- tämä oli terapiaa minulle.

Jään väsyneenä miettimään Saran yllättäviä sanoja. Olin juuri tiedustellut varovaisesti, tuntuiko osastolle palaaminen, vaikkakin vierailijana, ahdistavaa tai vaikeaa. Kiitos tässä vaiheessa on uskomaton yllätys.

Tämän jälkeen tuntuu siltä, että kannattaa jatkaa kertomusta. Kertaamme potilaani kokemia konkreettisia asioita, sekä muistojen rajoja tällä potilaan toipumisen tiellä. Matkamme, tämä jo toinen yhteinen matka, syntyy kuvien tekemisen kautta, mikä on Saran erityinen lahja ja voimavirta. Muilla alueilla elämässä hän saattaisi olla hapuileva, mutta tämä tie on hänellä auki. Sara piirtää, minä rekisteröin ja kirjoitan, kuljen mukana tällä muistelumatkalla, menneisyydestä kohti tätä hetkeä ja samalla onnekasta tapahtumaketjua: toipumista.