TAIKKARI

kuvataideterapian työhuone
Sisko Miettinen

Muutosten kautta kotiin

-sairaalan runousoppi

Mitä jos talo olisi ihminen. Ikkunat sen silmät.
Ovi sen suu. Olisin itsessäni, talossani.
Katsoisin alas ikkunasta, silmästä. Pimeää.
Ei valoa missään. Ei edes kuuta. Ei tähtiä.
Laittaisin verhot, luomeni kiinni. Hapuilisin
pimeässä, syvällä itsessäni, talossani. Etsisin
valoa, sisäistä valoa. Huutoa, valitusta. Kuulisin
apua huudettavan. Harhailisin huoneesta toiseen.
Avunhuuto kaikuisi korviini. Alemmas. Toinen
minä huutaa syvyydestä. Teljettynä sellissä.
Minulla on avain kaulassani. Mutta ... on
vaarallista vapauttaa ketään, jota ei tunne.

                                                       Sara toipumistalvena 1997

Sara kantoi kassinsa kolmen kuukauden kuluttua vastaanotto-osastolta nuorille aikuispotilaille tarkoitetulle kuntoutusosastolle. Tilanne psyykkisesti oli jo tasaantunut, ja hän suostui vapaaehtoisesti sekä puhumaan, että käymään itsenäisesti kuvataideterapiassa. Psykologin testaukset aloitettiin. Harhaluulot vähenivät, mutta lääkkeiden käytössä oli ongelmia. Kun ihminen joutuu käyttämään runsaasti lääkkeitä nuorena ja elämänsä ensimmäistä kertaa, se on usein ongelmallista.

Sara kävi joskus iltaisin kirjoittamassa runoja ryhmässä, joka kokoontui sairaalan hallintorakennuksen kellaritilassa. Siellä syntyi myös yllä oleva runo pimeydestä, sisäisestä pelosta sekä tyhjyydestä. Tämä kumiseva tyhjyyden tunne seurasi häntä läpi koko kuntoutusosaston hoidon.

Samoihin aikoihin osaston työtiimi kävi esittelemässä innostuneena kuntoutustoimintaansa ja ns. Pähkinä-projektia valtakunnallisesti. Tehtiin myös kartoitusta potilaiden toiveista siitä, mitä he halusivat kuntoutuksen tuloksiksi omassa elämässään. Tiimi koki tekevänsä ennakkoluulotonta, jokaiselle potilaalle erikseen räätälöityä kuntoutustyötä.

Sara halusi kotiin, eikä toivonut sairaslomatodistuksia kuten monet muut. Sairaan roolia hän ei kelpuuttanut itselleen sopivaksi. Sara oli mieluummin nimikkeellä työtön.

- Tämä tyhjyys nyt remontin kourissa olevalla osastolla kuvaa hyvin sitä sisäistä tyhjyyttä, joka minun sisälläni oli, kun viimein pääsin kuntoutusosastolle, miettii Sara piirtäessään entisen osastonsa tyhjää käytävää.

- Tulin mukamas odottamaan oman asunnon saamista, ja jäinkin moneksi kuukaudeksi. En olisi halunnut olla siellä ollenkaan, olinhan päässyt pahimmasta. Harhat olivat poissa.

- Oli riitaa lääkkeen käytöstä lääkärin kanssa, syljin ne kämmeneen ja pudotin sitten sängyn väliin. En hyväksynyt lääkkeiden käyttöä muutenkaan. Niiden jatkuva syöminen tuntui luonnottomalta. Jätin niitä salaa pois, ja sain nuhteet lääkäreiltä ja hoitajilta, kun asia havaittiin. Tyhjyyden tunne tuntui tulevan myös niistä: tunteet olivat niin tasaisia, olin kuin jääkaappi tai saippuakuplan sisusta.

- Tämä osasto oli pahempi kuin vastaanotto-osasto, siellä ei ollut ollenkaan niin värikästä joukkoa.
- Potilaat olivat nuoria ja todella sairaita. Oma tyhjyyden tunne oli jatkuvasti mukana.
- Iltaisin menin biljardisalille, siellä ja sairaalan kahviossa viihdyin mielellään. Poikaystävä löytyi sairaalasta.
- Monesti mietin, että jos olisin lähtenyt hoidosta aikaisemmin, emme olisi tavanneetkaan. Nyt on ero astunut voimaan. Lapsi on olemassa, kuitenkin, Sara pysähtyy ajattelemaan ääneen.

Kuntoutusosaston työntekijät kaipaavat vieläkin entistä tiimiä, sitä joka innostui yhdessä haasteestaan. Heille pikkuruinen yhteinen kanslia oli monien keskustelujen ja yhteisten kahvihetkien paikka. Tehtiin rohkeasti erämaaretkiä hyvinkin sairaiden potilaiden kanssa ja oltiin yötä laavuissa. Ylilääkäri, erikoistuvat lääkärit, sosiaalityöntekijä ja psykologi näyttivät kaikki viihtyvän hoitohenkilökunnan kanssa. Saran kotiin lähdöstä oli kyllä kiistaa: joidenkin mielestä tällä ei vielä millään ollut mahdollisuuksia selviytyä kotioloissa, toiset kannustivat mielellään pois haluavaa nuorta naista siksi, että tämä ottaisi jo vuorostaan vastuun omasta elämästään.

Sara toi senaikaiset runonsa minulle nähtäväksi vasta nyt. Ne oli painettu muiden ryhmän jäsenten runojen kanssa oransseihin kansiin, ja monistettiin jokaiselle osastolle sekä henkilökunnan että potilaiden luettaviksi.

Hän ojensi vihkosen minulle hiukan anteeksi pyydellen, hiukan nolona. Kun kotona sitten avasin vihkon ja luin runon talosta, hämmästyin kovasti. Miten ajatus talosta, kellarista ja oman psyyken pelottavista alitajuisista voimista tuli nyt täälläkin esiin? Minähän se keksin ensin tämän vertauksen, tai tarkemmin sanoen Carl Jung!

Potilaan itsensä toteamana ajatus saa silti parhaiten eloa. Taideterapioiden voima on juuri tässä: kun päivätajunta jätetään syrjään, sanoo alitajunta asiat omalla kielellään, oli se sitten runo, tanssi, laulu, kuva tai draama. Kaikki taiteet ovat siinä mielessä sisaruksia. Taiteen voima ei ole tieteellinen, ei edes analyyttinen, vaan enimmäkseen tunteen antia.

Terapiakuvissa tältä ajalta tulee vastaan myös samaa mitä runossa: Sara tunsi että lääkkeet vaikuttivat epämiellyttävästi, eikä lääkäri osannut näille oireille mitään. Rinnan ja pään sisällä oli tyhjä tunne - kuin sinne olisi pistetty pakastearkku, tai otettu jotain kokonaan pois. Vaikka elämän käännekohta oli hänen kehossaan ja elämässään juuri tapahtumassa, oli Saran sisäinen kokemus itsestään huono. Lääkkeet Sara jätti pois, kun tieto raskaudesta varmistui.

- Siksi kai muistot osastosta ovat ankeita, arvioi Sara itse.
- Olin itse ankea. Kotiin lähtemisen raskautta en kuitenkaan vielä osannut arvata.

- Täällä sentään oli rytmi, ja asiat jotka tapahtuivat, Sara vertailee kotioloihin:
- Kuntoutusosastolla oli aamiainen ja päivällinen, ja illalla piti mennä nukkumaan. Tehtiin keittiöasiat yhdessä, ja oli tiskivuorot. Kotona ei ollut mitään sellaista, ja kaikki oli taas tehtävä itse. Silti en olisi halunnut ja jaksanut olla enää. Ajattelin toipuneeni jo kokonaan, eikä minua haluttu uskoa.