TAIKKARI

kuvataideterapian työhuone
Sisko Miettinen

Muutosten kautta kotiin

-sairaalan runousoppi

"Muun informaation ohessa kuuloinformaatiota yhdistyy mantelitumakkeen lateraaliosaan. Mantelitumakkeen sisäisen prosessoinnin jälkeen tieto saavuttaa keskitumakkeen, joka kontrolloi mekanismeja mitkä tuottavat emotionaalisia reaktioita, esimerkiksi pelkoa."

(vapaa käännös, Le Doux & Armony 1997)

Minä kysyn Saralta niitä kaikkein pimeimpiä muistoja sairaalajakson ajalta. Elämähän alkoi rakastumisen ja perhehaaveiden myötä avautua uusiin ulottuvuuksiin. Kevään ensimmäisten hankikantojen myötä jo vuoden vaivannut psyykkinen sairaus hellitti otettaan, ja uusi elämä sykki vatsassa.

Pelot tulivat nyt paremminkin terapiakuviin: kuvien henkilögalleriassa esiintyi vuorotellen Saran oma keho, jonka sisällä oli milloin pakastearkkumainen, kylmä ja tyhjä tunne, milloin sieltä valui mätää suurina pisaroina. Alkuraskaus oli myös jatkuvaa pahoinvointia.

Saran muistoissa ja kuvissa sairaalasta lähdön koittaessa tuli hetkittäin halu palata sinne taas. Elämä omassa kodissa ja vähitellen myös uuden puolison kanssa olikin arkista ja täynnä huolia. Työvoimatoimiston kautta hankittiin Saran erityislahjakkuus huomioon ottaen työharjoittelupaikka sairaalassa, missä myöskin kuvataideterapia jatkui. Sara maalasi vanhalle osastolleen suuren seinämaalauksen, jonka avajaisia vietettiin kesällä puheiden ja siiderilasien kanssa. Työvoimatoimisto maksoi työskentelyajalta palkan. Hoitotiimi oli edelleen käytettävissä, tehtiin jokunen kotikäynti käytännön asioiden järjestelyjen vuoksi. Sosiaalityöntekijä jopa löysi heille kotiin sairaalan varastossa maanneen sängyn.

- Pahimmat muistot koko sairaala-alueelta olivat ehkä laboratorion tyhjät seinät ja suljetut ovet, Sara muistelee nyt jälkeen päin.

- Kaikki ne suljetut ovet, ja säännölliset verikoeseurannat - sairaalassa ollessani en voinut olla aivan varma, miksi sellaisia tehtiin, ja mitä verestä nähtiin. Minulla oli kaikenlaisia fantasioita siitäkin, eikä kukaan tainnut selittää minulle. En ehkä kysellyt. Henkilökunnalla oli tekemistä muutenkin.

- Jälkeen päin nähtynä laboratoriokaan ei näytä enää synkeältä: seiniä on maalattu vaaleiksi, ja käytävällä on jopa kukkasia.

- Niin, ajattelen kuunnellessani Saran lyijykynän rahinaa hänen muotoillessaan oikein synkkää kuvaa laboratorion käytävän hämärässä: ahdistukset saivat täällä, kodista mahdollisimman kaukaisessa ja vieraassa paikassa Sarassa yliotteen, eikä mikään ihme.

- Minullakin on sairaalakammo, kerron Saralle: jos jotain kohtaa kehossa kuvataan, tai jos täytyy odottaa hammaslääkäriä, tulevat lapsuuden muistikuvat heti mieleen - se hammaslääkärin odotustilan 60-luvun keinonahkasohva, vaimeat instrumenttien kilahtelut, ja oma kipeä vatsa, joka jännittyneenä reagoi jokaiseen erilliseen kilahdukseen. Elimistön valmisteli paniikkireaktiota, muttei saanut siihen lupaa. Piti olla sankarillinen, piti liimautua penkkiin ja lukea silmät sumeina terveysvalistusoppaita. Mantelitumake toimi normaalisti ja täysillä, luultavasti. Sairaalan ja lääkärin odotustilan antama kuulo- ja näköinformaatio oli lapselle täysin ylivoimaisen kammottavaa. Tunnereaktio vain oli vaimennettava, se norui hikenä kämmenistä ja kuristi kurkkua. Kaamea olotila jatkui kauan sen jälkeen, kun itse toimenpide oli ohi. Kukaan ei kysynyt koulussa, miten se meni. Kukaan kavereista ei halunnut muistaa, mutta jokainen tiesi.

Toinen ahdistava näky Saralle olivat sairaalan ristikoilla suljetut kellarinikkunat. Hän katselee niitä vieläkin, kun kävelemme kohti rantaa kivitalojen välistä.

- Tuolta ei kukaan voi päästä ulos, hän toteaa.

Puhumme psykiatrisesta hoidosta sata vuotta sitten, kun sairaala aloitti toimintansa. Hoidot eivät välttämättä loppuneetkaan koskaan. Sairaalalla oli oma hautausmaa, jonne potilaat viimein haudattiin elinikäisen hoidon päätteeksi.

Pelko ikuisesta hulluudesta on vieläkin ihmisen suurimpia pelkoja. Gaston Bachelard toteaa myös talojen kellarien symboloivan ihmisen syvimpiä, primitiivisimpiä tunteita. Hän puhuu talojen kosmisista juurista, vertaa niitä ihmisen olemuksen perustaan. Vanhoissa runoissa ja tarinoissa talojen alta löytyy myös mustaa, virtaavaa vettä - jotain, josta talo imee ravintoa. Näistä onkaloista kohoaa kivinen talo torneineen sinistä taivasta kohti . (Bachelard ,69)

Nousemme laboratorion synkkyydestä järven rannalle. Sara luonnostelee valkoisen uimakopin, jonka äärelle meni monta kertaa vain olemaan, hengittämään pois osaston tukahduttavalta tuntuvaa ilmaa. Täältä löytyi joskus onkija, mies seisomassa hiljaa vapansa kanssa. Seisomme pitkään paikalla puhumatta, Sara keskittyy vain piirrokseensa. Ymmärrän helpotuksen: täällä ei ole laitoksen ääniä eikä mitään luonnosta irrallista elementtiä. Tämä on helpotuksen paikka nytkin.

Voisiko olla niin, että tämä sama synkeä mielikuva elää meillä kaikilla, liittyen mihin tahansa psykiatriseen sairaalaan tai laitokseen? Jos ajattelen nykytilannetta, jossa kunnanisät miettivät missä voisivat vielä budjettiaan säästää, heille voi tulla mieleen juuri Saran kuvailemat pelot: että psykiatrinen sairaala saattaisi vieläkin, tällaisena jo kutistettuna mutta vielä mielikuvissa kammottavana eläen, ottaa heidän kuntalaisensa haltuunsa kokonaan. Sairaalan hirveä ote laitostaisi, turruttaisi, ja sitten pitäisi loppuiän. Mieluummin psyykkisesti sairastuneita sijoitettaisiin jonnekin kotipaikan lähelle, vaikkapa yksityiseen hoitokotiin joista laitosmaisuus on poissa.

Ehkäpä sairaalan laihduttaminen jatkuu näiden mielikuvien siivin, riippumatta muista todisteista? Herkemmin maksetaan toistuvia hoitojaksoja sairaalaan muutama vuodessa, kuin vaikka vuoden pituinen hoito. Olisiko parempi, ettei sairaalaa enää psykiatrisen hoidon antajana enää olisi ollenkaan, että hoidot hajautettaisiin lopullisesti?

Tätäkin mahdollisuutta on tutkittu. Italiassa sitä kokeiltiinkin. Tosiasiassa laitokset eivät hävinneet sieltäkään, vaikka asiasta säädettiin laki. Suomalainen alan tutkija miettii tuoreessa väitöskirjassaan tätä samaista asiaa, ja päätyy varovasti pitämään olemassa olevat sairaalat ennallaan, kunnes erilaisuuden ja ns. hulluuden sietäminen kehittyy edelleen vapauden, turvallisuuden ja hyväksynnän suuntaan. (Salo 96)

Uimakopin seinässä lukee jonkun potilaan vanha kaiverrus: "sanokaa lapsille terveisiä". Verhot on joku keksinyt korvata muovin kappaleilla. Ehkä talvella piti joku täällä pidempäänkin suojaa.

Sairaalan potilailla ei ole monta paikkaa paeta, ehkä tässä on yksi niistä. Ja totta on yhäkin se, että sairaalassa olija ei pääse aina kotiin lasten luokse. Pakkopäätökset ovat laillisesti sitovia, jos on kyseessä itselleen tai muille vaaralliseksi todettu ihminen.

Sarakin pelkää takaisin sairaalaan joutumista. Se on kuitenkin enää yksi pelko muiden joukossa. Lapsi odottaa jo kotona, on lopetettava piirtäminen tältä päivältä. Polkupyörä kiiltelee seinustalla.

- Jos joku haluaisi, minua voisi yrittää väittää sairaaksi ja kykenemättömäksi äidin rooliin, hän mietiskelee lähtiessään: -olenhan ollut kerran sairaalahoidossa. Minuahan voitaisiin sanoa lapselleni huonoksi seuraksi.

Tämäkin on ollut tosiasia ainakin vuosisadan alussa, sen tiedän: Seilin saaren sairaalaan Turun saaristoon suljettiin enimmäkseen yksinäisiä, sopeutumattomia naisia 60-luvulle asti. Perusteet ovat tutkimusten mukaan olleet vähintäänkin hataria. Useimmat olivat naimattomia, köyhiä naisia. Seksuaalista sopeutumattomuutta tai erilaisuutta pelättiin ja karsastettiin.

Sara päästettiin aitottua nopeammin avohoitoon ainakin osittain siksi, että hän vaati sitä niin sinnikkäästi. Kuviensa kautta hän sai muutkin ymmärtämään sisäisen maailmansa väriä ja rikkautta. Hänellä oli onni myötä, ja kaikesta vaikeudesta huolimatta löytyivät mahdollisuudet löytää ulos alitajunnan ahtaasta kellarista.

Jotkut potilaat eivät sieltä löydä koskaan pois, vaikka sairaalassa ei voida pitää kaukaakaan.

Kellarissa asuminen, omassa tiedostamattomassa ja primitiivisessä tilassa, jatkuu heidän kohdallaan, vaikka kunta järjestäisi kaksion kirkonkylän keskeltä. Tästä on jatkuvasti näyttöä sosiaalityöntekijöiden kertomuksissa tuhotuista asunnoista. Vainoharhainen, täysin alitajuntansa armoilla elävä psyykkisesti sairas ihminen kiskoo irti sähköjohdot, jättää ulosteensa porraskäytävään, sytyttää olohuoneeseen luolamiesten tavoin nuotioita, ja huuhtelee mattojaan syyssateessa kuukausitolkulla, kunnes naapurit hälyttävät apua. Kauhut sairaan ihmisen kyvyttömyydestä elää ovat siinä kaikkien silmien edessä. Paikallinen terveyskeskus on täynnä tätäkin kuormaa, ja lähettää tulokkaan pian kotiin jatkamaan sairastamistaan.

Jungilainen psykoanalyytikko Rosemary Gordon on miettinyt paljon kuoleman ja luovuuden yhteyksiä ja niiden suhdetta toisiinsa. Hän ei hyväksy sitä yleisesti esitettyä ajatusta, että luovuus ja psyykkiset ongelmat olisivat automaattisesti toisistaan riippuvaisia. Hän toteaa yhtä hyvin fyysisen kuin psyykkisen muutoksen sisältävän vähemmän miellyttäviä elementtejä : ei voi olla uuden syntymää ilman riskiä, sekaannuksen, eksymisen ja kivun tunteita. (Gordon, 78)

Saran muutto omaan uuteen kotiin oli lopultakin onnistunut. Kaikki lähti toimimaan, sittenkin. Terapia jatkui sovitusti. Hän pesi etukäteen vauvapakkauksen vaatteet ja levitti ne kesätuuleen. Sairaalan seinälle syntyneessä heinäkuisessa maalauksessa on todiste Saran elämänvoimasta, yhtä hyvin kuin epäonnistumisen pelosta. Siinä on kolme kurkea - yksi kyyryssä maassa, toinen jo kaulaansa ylös nostaen, kolmas lentämässä purppurapilven kanssa taivaalla.

- Tämä on kuvaus sairaalahoidostani, sanoi Sara itse: siinä olen minä, tai kuka tahansa potilas.

Mieleeni kuvasta tulee aina erityisesti yksi kohta: verenkarvainen aamuauringon horisontti, joka kulkee taustalla koko kuvan halki. Se linnuista, joka on nostanut jo kaulansa ylös, näyttää ikään kuin joutuvan horisontin leikkaamaksi juuri kaulan kohdalta. Aina, kun potilas lähtee, toivoo hoitava tiimi parasta, ja koettaa torjua mielestään sen pelottavan vaihtoehdon: että tulisi uusi sairauden aalto, että kaikki olisi ollut vain alkua. Joskus toiveikkaasti käynnistynyt kotiinlähtö on toipilasvaiheessa olevalle potilaalle tuhon ja kuoleman alku. Siivet eivät kanna läheskään aina.

Mitkä pelot potilaan mielessä liikkuvat lähtöhetkillä, sitä voi vaan arvailla. Mantelitumake toimii kuitenkin siellä jossain, aivojen keskiosissa. Lääkkeitä voi avohoidossa ehkä alkaa vähentää, laboratoriokäynnit ovat jonakin päivänä kokonaan ohi, tai ainakin harvenevat. Ihmisen sisäisen turvallisuuden tunne löytyy silloin, kun löytyy nautinnon aiheita - sitä hyvää, minkä sairaus otti pois.