TAIKKARI

kuvataideterapian työhuone
Sisko Miettinen

Muutosten kautta kotiin

-sairaalan runousoppi

Tämä kosmosruumis
jossa sekoittuvat siviilisaatiot
ja inhimillisyyden hikipisarat
jossa karavaanit kulkevat haavoittuvin äänin
täältä ikuisuuteen.
Tähän musikaaliseen kosmosruumiiseen
joka kirjoitti urbanisoitumisen historiaan
minä upotin rakkauteni.

                                    (Runosta Taulu, Mroueh 79)

- Ihan alussa, ensimmäisillä terapiakerroilla, ajattelin että sinä, kuvataideterapeutti, tutkit töitäni ja paljastat salaisuuteni, olisit jonkun palkkaama agentti.

Sara piirtää luonnosta nytkin tyhjässä huoneessa. Muutin jo ajat sitten pois tästä viihtyisästä puutalosta, kun seinänaapuri, musiikkiterapeutti, valitti vuosia astmaoireita, jotka pahenivat. Putket olivat vanhassa talossa aina tukossa, ja minulla alkoi särkeä päätä. Homemittauksia tehtiin, jotain löytyikin. Seuraavistakin tiloista olen jo muuttanut kolmansiin. Lastenosastot tarvitsivat evakkopaikan.

- Tavallaanhan katsoinkin töitäsi, ja kyselin mitä niitä tehdessäsi ajattelit. Onhan jokainen hoitava henkilö siinä mielessä, aivan tottakin, sairaalan ja laitoksen edustaja. Minäkin tulin tiimeihin kertomaan terapiasta jotakin.

- Niin mutta psykoosissa ajattelin agentilla jotain tärkeämpää. Politiikkaan liittyvää tai jotain sellaista.
- Ja sitten?
- Se meni pikku hiljaa ohi, se epäily. Aloin tykätä tänne tulosta. Täällä oli aurinkoista, se jäi mieleen.
- Valoisat tilat, muistelee Sara ja tahtoo tehdä luonnoksesta lämpimän värisen. hiilellä piirretystä kuvasta tulee kuitenkin kovin pimeä.

Tässä huoneessa oli silloin toimistoni, joskus istuimme siinä katsomassa seuraavia aikoja päivyristä. Muistan Saran olleen alussa kuin puolikuollut, laiha, kalpea ja mykistynyt. Hän tuntui arastelevan niin, että tuntui kuin paikalla olisi ollut kesyttämistä vaativa villieläin, ei ihminen ollenkaan.

Tarjosin alkuun rauhoittaakseni häntä kupin teetä, mikä ei kuulunut muuten tapoihini. Sara piteli kuppia kaksin käsin ja tuijotti sen pohjalle. Kyselin työnohjaajaltanikin, oliko sellainen kenties väärin. Työnohjaaja siunasi teekupin tässä tapauksessa. Sitten muistin itse Veikko Tähkän, entisen esimieheni Kuopiosta sanoneen painokkaasti, miten hän pitää aina rusinapakettia pöydän reunalla skitsofreniapotilaita varten. - Pitää olla jotain konkreettista, hän perusteli. Saraa testasi psykologi sinä talvena. Diagnoosina on ainakin psykoosi, ehkä skitsotyyppinen sellainen.

- Miten koit terapiaistunnot? Olinko terapeuttina, siis millainen olin sinulle?

- Olit kai rauhallinen. Ihmettelin, kuinka osasit katsoa niistä kuvista mitään. Kun sanoit jotain niistä, ihmettelin, kuinka sinä tiesit, kun en itse piirtäessäni tiennyt, mitä halusin esittää. Joskus oli vain mukavaa tehdä jotain paperiin, Sara sanoo.

- Olinko johdatteleva, annoinko liikaa merkityksiä? Minähän en niitä mielestäni anna, mutta entä jos potilas ymmärsi minun sanovan enemmän kuin tarkoitin?

- Ei, alkuun oikein ihmettelin, kun työskennellessä olit niin hiljaa. Myöhemmin tajusin, että hiljaista oli siksi, että saisin itse puhua. Itsestä tuntui usein siltä, että ne olivat vain sellaisia piirustuksia, eivät ilmaisseet ensin mitään.

- Ja sitten? - Harvasta omasta terapiakuvastani tykkään vieläkään, pohtii Sara:
- ne olivat kuin oksennuksia; niissä oli niin paljon verta, limaa, pahoja tunteita. Muistan sen pienen tikku-ukon, joka oli ensimmäinen kuva tulevasta pojastani. Piirsin pienen olennon laatikkoon. Siitä kuvasta pidän vieläkin.

- Muistan myös suuren jäniksen, joka oli pimeässä nurkassa. Ja se irtonainen, puhuva pää lampunjalan sisällä oli kaamean kiehtova.
- Ja vieläkin minulla on painajaisia, huomaa Sara: - miksikähän ihmisellä pitää olla sellaisia?

Mietimme vielä kuvista tulleita keskusteluja, ja oivalluksia, joita niistä vähitellen alkoi nousta. Minä olin kovasti vaikuttunut alkuvaiheen oksennus- ja lima-aiheista. Sara osasi purkaa pahoinvointiaan hyvin elävällä tavalla, vihreää limaa ja punaista verta valuvilla kuvilla. Hän koki niiden tekemisen lopulta hyvin helpottavaksi. Sen talven aikana kirjoittamissaan runoissa punaisella ja vihreälle oli selvät merkitykset: punainen oli paha, vihreä hyvä väri Saran psykoottisissa ajatuksissa, esimerkiksi seuraavasti:

Sisälläni on hyvä ja paha.
Niillä on viha toisiaan kohtaan
ja ne haluavat rajata oman
alueensa. Minä haluaisin valita
vain sen toisen.
Se paha minussa pakenee omalle alueelleen.
haluaisin rajata sen
pois. Se pelästyi, kun huomasin
sen. Sillä oli halu vallata
minut, mutta se paljasti itsensä.
Minussa on punaista ja vihreää,
pahaa ja hyvää. Haluaisin olla vihreä.
Mutta koska minussa on molempia
ne yhteen sekoittuessa tulevat
harmaiksi. Siksi minun on
rajattava pahuus, punainen.

Saran merkittävimpiä oivalluksia, ainakin minun mielestäni, kotiin lähdön koittaessa oli yllä olevassa runossa kiteytynyt asia: kun hän kielsi itsestään mielestään pahan osan, se alkaakin kiusata. Piirtäessään kesällä valtavan isoa, pelokasta pupua pimeässä, hän kertoi minullekin tästä juuri silloin heränneestä ajatuksestaan. Pahan olemus ja vaikutus itsessä on tuttu ongelma uskonnossa ja filosofiassa. Tämä oma ja toisten pahuus oli Saran päänvaivana sairauden vaikeimmassa vaiheessa.

- Onko se niin, että kun kielsin itsessäni jotain, psykoosi puhkesi; voisiko se olla niin? Sara miettii asiaa vieläkin, kaksi vuotta jälkeen päin.

Vasta nyt näin Saran kirjoittamat runot siltä keväältä. Niissä pohdinnat pahasta ja hyvästi sekoittuvat välillä hyvin hauraisiin ja repaleisiin palasiin tästä todellisuudesta. Irrallisuus ja merkityksettömyyden tunteet olivat voimakkaita. Sara yrittää vähätellä niitä vieläkin:

- sellaista, sekavaa ... vain joitain sanoja ... .

Minä olen vaikuttunut runojen rajuudesta ja erityisesti siitä, että ne muistuttavat niin paljon kuvia, joita terapiassa syntyi. On suuri vahinko, etten nähnyt runoja silloin. Niin monta palasta jää kokoamatta, niin paljon sairaalatyössä on ihmisiä, tiimin ja organisaation jäseniä, jotka eivät ehdi tavata toisiaan. Kukin meistä saa vain pienen käsityksen siitä, mistä voisi olla lopultakin kysymys. Paljon on Saran elämästä vieläkin varjossa, paljon jäi ulkopuolisilta tietämättä. Joskus hoidamme vain pintaa. Potilaasta itsestään avautuvat salvat, jos avautuvat.