TAIKKARI

kuvataideterapian työhuone
Sisko Miettinen

Muutosten kautta kotiin

-sairaalan runousoppi

"Elämän sisältämät menetykset eivät rajoitu tärkeiden ihmissuhteiden menetykseen.
Menetys on ihmiselämän olennainen aines,
jota yksilön on jatkuvasti käsiteltävä
säilyttääkseen elämänsä merkityksellisenä kokemuksena".

                                                                                          (Tähkä , 97)

Tähän lukuun päättyy Saran tarinan se osa, jonka minä tunnen paremmin. Avioeron prosessointi kestää yleensä kolmisen vuotta, sanovat sen alan asiantuntijat. Minä jatkan sairaalassa työtäni. Sairaala jatkaa olemassaoloaan - kaupunki myönsi kesällä 1999 hätäkokouksessa kaksi miljoonaa lisää rahaa, ja osastoja ei tarvitse sulkea niin monta, kuin etukäteen pelkäsimme.

Joka viikko tuodaan vastaanotto-osastolle uusia nuoria psykoosipotilaita. Paljon on nykyisin hoidettavien seassa huumeongelmaisia, joihin eivät vanhat diagnoosit ja hoidot enää tepsi samalla tavoin. On nuoria siloposkisia satanisteja, ja kielitaidottomia pakolaisia. On myös, vanhaan tapaan, rakkauden takia itsemurhaajia, ja vihan vuoksi tappajia. Hulluus, jos sellaista sanaa tässä kohtaa halutaan käyttää, jatkuu uusissa ja vanhoissa muodoissaan. Lääkkeitä kehitetään ja kokeillaan, ja aivotutkijat saavat runsaasti rahaa, ainakin tällä hetkellä. Ehkä suvaitsevaisuus on myös kehittymässä kaiken kirjavuuden keskellä.

Sara istuu tuossa hahmottelemassa viimeistä kuvaansa sairaalan päärappusilla. Oli vaikea keksiä hänen sairaalakierroksensa viimeistä etappia, mietimme sitä pitkään. Hän sen ratkaisi itse, kuten kaikkien muidenkin kuvien sisällöt. Kävelimme viimeistä kertaa yhdessä sairaalan kuumalla pihalla. On tulossa vuosisadan lämpimin kesä.

Konkreettisesti kerrottuna Saran matka jatkui sairaalahoidosta avohoitoon, ja siellä Mielenterveystoimiston jo vähän kodikkaampaan ja intiimimpään huoneeseen. Saraa kiinnostaa nyt enemmän tämä hetki ja kotihuolet:

- kun voisin kostaa jollekulle, hän toivoo: - mutta siitä saa vain nenälle itse, en uskalla kuitenkaan.

Vihan tunteita löytyy jo, ja minä nyökkäilen mielessäni ilahtuneesti: noin pitääkin, siitä saa voimaa. Kuva syntyy siinä silmieni edessä muutamassa hetkessä: sairaalan pitkän paluukujan takana häämöttää tumma mänty.

On kuin koivukujan hennot varret varistelisivat odottavasti lehtiään. Koivukuja odottaa tulevia kulkijoita.

Niin se on: ei se ole ollenkaan varjotonta, tulevaisuus. Ei Saralla eikä meillä täällä psykiatrisessa sairaalassa. On lopultakin vain mielentiloja: jotkut yksityisiä, jotkut kaikille yhteisiä. Niitä pitää vain jaksaa, sietää.

Ja menetyksiä - uskon viisasta miestä: niitä on taatusti odotettavissa.